Myöhäisellä porosafarilla arktisen taivaan alla

Teksti ja kuvat Sanna Kyllönen ©

Helmikuun viimeinen päivä oli kääntymässä illaksi. Saavuin Koparan porotilalle sinisen hetken aikaan, ja odottelin muita safarilleosallistujia sekä oppaita katsellen ympärilläni vallitsevaa avaraa luontomaisemaa. Lumipenkat kimmelsivät talvisina ja puhtaina, mutta lauha jakso oli pudottanut kaikki tykkylumet jo puista. Luonto näytti empivän kahden vaiheilla, kääntyäkö jo kevättä kohti, vai vieläkö pitää talvesta kiinni täydellä otteella.

Olin osallistumassa myöhäiselle porosafarille arktisen taivaan alla, joka järjestettiin nyt tälle talvelle viimeisen kerran. Kirkas taivas ja pikkuhiljaa syttyvät tähdet enteilivät hyvää mahdollisuutta nähdä revontulia. Asun Pyhätunturilla, mutta kuluneena talvena en ollut ehtinyt juuri bongata revontulia vauvani kanssa iltoja viettäessä. Nyt oli siis luvassa odotettu, nykyään harvinaisempi, minun oma iltahetkeni ja -retkeni. Ei kaupungin valoihin ja baarin meteliin, vaan poron reen kyytiin talviseen kairaan, hankien keskelle, kirkkaan yötaivaan ja ehkä jopa revontulien alle.

Toinen oppaistamme, Hanna, johdatti meidät rekien eteen valjastettujen porojen luokse. Porot näyttivät tyyniltä ja raukeilta osan jopa köllötellessä rekensä edessä, mutta porotilan oma opas muistutti niiden olevan luonnon eläimiä villeine vaistoinensa. Poroja tulee kunnioittaa ja pysyä rauhallisena niiden lähettyvillä, vaikka nämä yksilöt olivatkin hyvin koulutettuja tehtäväänsä. Muu ei itselläni tullutkaan mieleen, sillä osalla nelijalkaisista oli edelleen sen verran komeat sarvet päässä, ettei niistä halunnut saada osumaa. Muutamat olivat jo jokakeväiseen tapaan pudottaneet sarvensa, ja valmistautuivat rekiretkeen kevyemmällä olemuksella.

Mukana retkellä oli minun ja kahden oppaan lisäksi viisi saksalaista aikuista, ja 6-vuotias tyttö. Istuuduimme rekiin paksujen huopien alle yötaivaan pimetessä niin, että ilman otsalamppua ei enää paljoa nähnyt ympärille. Rekeäni vetänyt Tumppi-poro oli kauniin valkoinen, joten edessä keikkuvan pörröisen poronpepun erotti pimeässäkin hyvin. Lähdimme matkaan metsän syvyyksiin porojen käyskennellessä tottunein askelin oppaan johdolla.

Oli aivan hiljaista. Kuului vain lumen narina reen jalasten alla ja sorkkien askeleet polulla. Hanget hohtivat hiukan valoa, mutta tummat puut ympärillä tekivät maisemasta mystisen. Valosaastetta ei todellakaan ollut, koko taivaankansi oli kirkkaana äärettömästä määrästä tähtiä. Perässäni tulevaa rekeä veti Muumi-niminen poro, jonka läikikkään värinen turpa ja rospuuttoisen näköiset, nahkaa irrottavat sarvet keikkuivat vieressäni. Muumi-poron sympaattisen huvittava olemus piti jalkani maanpinnalla ja tässä hetkessä, muuten tuohon rauhallisuuteen olisi voinut melkein nukahtaa.

Puolivälissä retkeä pysähdyimme tulistelutauolle, jonka ajaksi porot jätettiin odottelemaan ja huilaamaan hetkeksi. Me ihmiset istuuduimme ison nuotion äärelle tervaskannon tiristessä iloisesti liekeissä ja lämmittäen -10 asteen pakkasessa hiukan viilentyneitä varpaita. Opas tarjosi kuumaa mehua ja pipareita, ja kertoi revontulien synnystä ja niihin liittyvistä uskomuksista. Eipä ole ihme, että niihin liitetään niin paljon taikauskoa ja taruja, niin taianomaisia näkyjä revontulet parhaimmillaan ovat tieteellisestä perustastaan huolimatta.

Matka jatkui tauon jälkeen yhtä seesteisessä tunnelmassa, kuin se alkoikin. Otava ja Orion olivat tuttuina tähtikuvioina helposti löydettävissä yötaivaalta, samoin kuin oppaan osoittama, väriävaihtavana loistava Merkurius. Pohjantähti osoitti suuntaa, missä on vielä sijaintiammekin pohjoisempi pohjoinen. Jossain kauempana näkyi Pyhätunturin rinteiden ja maston valot, muuten olisi voinut kuvitella olevansa kaukana erämaassa.

Porot suoriutuivat tyylikkään varmasti vetotyöstään ja tarjosivat lempeän rauhallisen kyydin. Olin odottanut ainakin yhtä poron säikähdystä ja “hötkyilykohtausta”, mutta nämä yksilöt vaikuttivat luotettavilta herrasmiehiltä.

Porosafarin jälkeen tutkailimme taivasta jalkaisin. Jostain oli kertynyt pientä pilviverhoa, jonka takaa revontulien himmeä loimotus oli havaittavissa. Ehdimme harmitella yllättävää pilvistymistä, ja menimme tutustumaan ja lämmittelemään yli 100-vuotta vanhaan poromiesten aittarakennukseen. Aitta oli matalaovinen, pyöröhirsinen pienehkö maja, joka oli lämmitetty kaminalla miellyttäväksi tarinatuvaksi. Poron taljoille kelpasi heittäytyä pitkäkseenkin oppaan vielä kertoillessa faktoja poroihin ja arktiseen taivaaseen liittyen. Kurkkasimme aitasta pihalle, josko revontulia vielä sattuisi paremmin näkymään, kun havaitsimme pilvien hälvenneen.

Taivaanrannasta nousi koko taivaan yli loimuava vihreää ja pinkkiä leiskuva voimakkaasti ja nopeasti aaltoileva valo. Olen nähnyt upeita revontulien tansseja ennenkin, mutta noin paljoa pinkinlilaa väriä niissä en ollut koskaan ennen päässyt todistamaan! Kerroin saksalaisturisteille, että tämä on harvinaista herkkua, että he todella näkevät sellaista, mitä harvoin Lapissa asuvatkaan näkevät. Melkein koko taivas loimusi aurinkotuulen varautuneista hiukkasista, tai ketun hännän huiskaistuista, mistä kukanenkin haluaa uskoa tuon valoshown syntyvän. Jokatapauksessa se oli niin vaikuttava, luonnon oma valoshow, ettei samaan pysty minkäänlaiset ihmisen kehittelemät laitteet. Amatöörin kuvaajan taidoilla sain napattua pari kuvaa todistusaineistoksi, mutta livenäkymälle ne eivät tee oikeutta.

Retki oli ikimuistoinen ja elämyksellinen minullekin, vaikka asun Lapissa ja maisemat ovat tuttuja. Olin haltioissani. Voin vain kuvitella, miltä ulkomaalaisturisteista kokemansa jälkeen tuntui.